korjattu toimimattomia linkkejä
Mitä neulakinnastekniikka onNeulakinnastekniikka tai kinnasneulatekniikka on ikivanha käsityötekniikka, joka on tunnettu ympäri maailman tuhansien vuosien ajan. Neulakinnastekniikalla on Suomessa nimensä mukaisesti tehty pääasiassa kintaita, mutta myös sukkia, säärystimiä, päähineitä, maitosiivilän lappuja [1], huiveja ja villapaitoja [2] sekä hevosenloimia [3].
Kinnasneula Työvälineenä on suurisilmäinen ja suurehko, litteä, tylppäkärkinen neula. Neulan pituus on usein noin 8 - 12 cm, mutta se voi olla lyhyempi tai pidempikin, ja leveys leveimmältä kohdalta vajaan sentin. Neula on puuta, metallia tai luuta, nykyisin myös muovia. Kinnasneulasta on mukaan käytetty myös nimityksiä [1] vanttuneula, sukkaneula, sukkapuikko, kinnaspuikko, kinnaskokka ja kinnastikku. Työnkulku Neulakinnastyö etenee (yleensä) vasemmalta oikealle, eli päinvastaiseen suuntaan kuin neulominen ja virkkaaminen. Neulalla neulottaessa lanka ei juokse kerältä, vaan neulan silmään pujotetaan (villa)lankaa pätkä kerrallaan (n. 2–15 m). Uusia silmukoita saadaan, kun neulan avulla lankaa pujotellaan ensin edellisen kerroksen reunasta (kiinnitys; vrt. virkkaus), ja sitten tietyllä tavalla edellisten silmukoiden yli ja ali. Erilaisia tapoja pujotella on kymmenittäin. Suomalaiset pujottelutavat Museoviraston vuoden 1957 neulakinnaskyselyn, "missä vielä valmistetaan neulakintaita", pohjalta Kaukonen [1] toteaa, että Itä-Suomessa ja luovutetun Karjalan alueella on tunnettu kolme erilaista pujottelutapaa erilaisine muunnoksineen. Nämä ovat suomeksi neulominen, venäjäksi neulominen ja pyöräyttäen neulominen. Alueilla, joilla kaikki kolme pujottelutapaa on tunnettu, venäjäksi neulominen vaikuttaa olleen suosituinta. Muualla Suomessa ei näitä nimityksiä ole tunnettu, vaikka muun muassa Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa venäjäksi neulominen on ollut yleisin tapa. Kaikki Suomen arkeologiset neulakinnaslöydöt on neulottu suomeksi [4], ja suomalaista tapaa pidetäänkin vanhimpana [1]. Venäjäksi neulominen on oletettavasti tullut idästä, ja nuorin tulokas olisi idän suunnasta tullut pyöräyttäen neulominen. Vaikka Suomessa käytössä onkin ollut kolme erilaista pujottelutapaa, näistä jokaisesta on vielä ollut monia muunnoksia, joten erilaisten neulakinnastekniikoiden todellinen määrä on suurempi. Lisäksi on käytetty edellä mainittuja tapoja yksinkertaisempaa pujottelutapaa mm. maitosihtien (kuva) siivilälapuissa (kuva). Peukalolla tai ilman Kinnasompelussa pidetään neula toisessa kädessä, ja toisen käden peukaloa voidaan käyttää apuna silmukoiden koon tasaamisessa. Joillakin paikoin on ollut tapana pudottaa uusin silmukka pois peukalolta, ja poimia lankalenkit neulalle suoraan työn etupuolelta, työn ollessa litteänä (tasona), kun taas toisilla alueilla pari kolme viimeisintä silmukkaa, silmää, on pidetty koko ajan peukalon ympärillä, mikä helpottaa pujottelua. Purkaminen Neulakinnastekniikka kuuluu niin sanottuihin solmuttomiin verkkotekniikoihin (engl. knotless netting) [4], ja sille on ominaista, että neulosta ei voi purkaa samalla tavalla langasta vetämällä kuin puikoilla neulottua tai virkattua neulosta. [1] Kaukonen, T.-I. (1960). Kinnasompelun levinneisyys ja työtavat Suomessa. (linkki) |
