Neulakintaan historiaa

Neulakinnastekniikka on ikivanha lankatekniikka. Nykyisin se usein mielletään skandinaaviseksi taidoksi, ja Suomessa sitä joskus pidetään erityisesti itäsuomalaisena perinteenä, sillä neulakintaiden valmistuksen taito on säilynyt parhaiten Itä-Suomessa. Neulakinnastekniikka on kuitenkin ollut käytössä lähes kaikkialla maapallolla.

Suomessa on käytetty ainakin termejä: neulakinnastekniikka, kinnasneulatekniikka, kinnasompelu, yhdellä puikolla neulominen, nieglomus. Tellervo Soisalon-Soinisen artikkelissa (Kotiteollisuus 10/1956) mainitaan erikseen, että työkintaan neulojat ovat puhuneet neulomisesta eivätkä neulaamisesta.

Muissa kielissä neulakinnastekniikasta käytetään muun muassa seuraavia ilmauksia:
nalbinding (engl.), naalbinding (engl.), nalebinding (engl.), single needle knitting (engl.), needle binding (engl.), nail binding (engl.), nålbindning (ruotsi), söma vantar (ruotsi), nåla vantar (ruotsi), nålebinding (tanska, norja), naaldbinden (hollanti), Nadelbinden (saksa), Nadelbindung (saksa), Schlingentechnik (saksa), Freihandmethode (saksa), вязание иглой (ven.), Наальбиндинг (ven.), nõeltehnika (eesti), tkanie igłą (puola), vattarsaumur (islanti).


Linkkejä klikkaamalla pääset sivulla suoraan haluamaasi kohtaan:

Maailmalla 
Suomen arkeologiset löydöt 
Suomessa 1800–1900-luvulla 
Suomessa 1950-luvun jälkeen 


Maailmalla

Vanhin löydös, yksinkertaista napinläpipistoa, oletettavasti pala siivilää, on Israelista Nahal Hemarin luolasta noin 6500 eaa. Tanskasta on löydetty neulakinnastekniikalla tehtyjä fragmentteja ajalta 4200 eaa. Länsi-Kiinasta, Tarimin altaan alueelta (Zaghunluq) on löydetty useita hyvin säilyneitä muumioita hienoissa vaatteissa, ajalta 1000 eaa. Kaksi löydetyistä hatuista on oletettavasti tehty neulakinnastekniikoilla. Kuvassa beretti (kuva).

Perussa on tunnettu ns. koptilainen pisto noin 100 jaa (linkki; koptilainen pisto muistuttaa puikoilla neulottua neulosta, mutta puikoilla neulominen on tunnettu vasta noin 1000 jaa; linkki Paracas-tekstiilien näyttelyvalokuviin). 

Egyptistä noin 200–600 -luvulta jaa on säilynyt sukkia (kuvakuva), joista osa on tehty ns. koptilaisella pistolla ja osa Mammenin pistolla. Egyptiläisistä sukista on löydetty myös muita neulakinnastekniikoita (linkki; linkki), ja viime aikoina Anne Marie Decker on perehtynyt erityisesti egyptiläisiin sukkalöytöihin (linkki). 

Englannista, Yorkista löydetty sukka on peräisin noin 970-luvulta jaa (linkki). Sukassa käytettyä pistoa ei ole löydetty muualta, ja sitä sanotaankin löytöpaikan mukaan joko Yorkin pistoksi tai Coppergaten pistoksi (myös "Jorvik Stitch").

Tanskalainen, kulta- ja hopealangoin tehty neulakinnastekniikkalöytö (ns. Mammen Stitch) on ajoitettu talveen 970-971 jaa (kuva; huom. tanskankielisessä versiossa sanotaan "nålebinding", mutta englanninkielisessä ei puhuta neulakinnastekniikasta lainkaan).

Vanhempia tekstiileitä säilynyt vain harvoja, mutta 1000-luvulta jaa eteenpäin säilyneitä palasia ja jopa kokonaisia kintaita tai sukkia on enemmän (Pohjois-Eurooppa, Venäjä).

Nykypäivänä neulakinnastekniikka on edelleen käytössä ainakin Venezuelassa, Pemon-intiaanien parissa (video; ks. noin 4.00–4.40 min, vanha nainen valmistaa koria narusta metallineulalla. Korin alaosassa on mahdollisesti napinläpipistoa (en erota tarkkaan), ja yläosassa on nähdäkseni ns. koptilaista pistoa. Iranissa on vielä 40–50 vuotta sitten tehty giveh-kenkiä (linkki; ks. rivi 3), joten todennäköisesti neulakinnastekniikan osaajia on edelleen elossa.


Suomen arkeologiset löydöt

Suomessa vainajat oli tapana polttohaudata, ja tästäkään syystä vanhoja tekstiilejä ei ole säilynyt [1]. Vasta viikinkiajan lopulla, noin 1000-luvulta jaa eteenpäin vainajat on haudattu maahan. Vainajalle puetut tai mukaan lasketut pronssikorut tai -esineet ovat auttaneet tekstiilien osia säilymään, vaikka suomalainen maaperä muutoin ei tekstiilejä hyvin säilytäkään. Monet löydöistä on pieniä, vain peukalonpään kokoisia, eikä kokonaisia neulakintaita ole säilynyt.

Vanhimmat Suomesta löydetyt neulakinnasfragmentit ovatkin noin 1000-luvulta jaa ja sitä nuorempia: Euran raidalliset kintaanpalaset 1000-luvun alkupuolelta jaa, Maskun ja Köyliön löydöt 1050-luvulta jaa, ja Kaukolan Kekomäen raidallinen kintaan palanen ja Tuukkalan kaksien eri kintaiden palaset 1200-luvulta jaa [1].

Enemmän tietoa ja värikuvia näistä fragmenteista löydät Krista Vajannon gradusta (linkki).


Suomessa 1800–1900-luvulla

Vanhimmat neulakintaat (muut kuin arkeologiset löydöt) Suomen museoissa ovat peräisin 1800-luvun lopulta [2].

Viidellä puikolla neulominen levisi lännestä Suomeen 1600-luvulla, ja virkkaaminen todennäköisesti vasta 1800-luvun alussa [3]. Puikoilla neulomisen ja virkkauksen yleistymisestä huolimatta neulakinnastekniikka säilyi elävänä laajemmilla alueilla ainakin 1950-luvulle saakka, ja paikoitellen nykypäiviin asti.

Paitsi työkintaita, jotka tavallisesti olivat harmaita, neulalla neulottiin myös valkoisia juhlakintaita (kuva), jotka koristeltiin värikkäin, usein punaisin ja vihrein ompelein ja tupsuin (Itä-Suomessa) tai hapsuin (Pohjanmaalla) [4]. Koristeellisia kintaita käytettiin kirkossa ja juhlissa, ja niitä tehtiin sulhaskintaiksi, mutta myös naiset käyttivät niitä (kuva). Häissä annettiin monilla paikkakunnilla koristeltuja kintaita lahjoiksi muiden vaatelahjojen ohella (ns. morsiamen antivaatteet) [5]. Joillain paikkakunnilla valmistettiin täplikkäitä kintaita pyhäkintaiksi (kuva1 Karjala) (kuva2 Joutseno) [3], ja tuskin nämäkään (kuva), Leenan blogiinsa Kuopion museossa kuvaamat, rinkulakuvioiset kintaat arkikäytössä ovat olleet. Ruotsissa kintaita koristeltiin runsain, usein kukka-aiheisin kirjailuin (kuva). Arkikintaita ainakaan Suomessa ei koristeltu, mutta kintaansuuhun neulottiin neulalla tai virkattiin värikäs raita kinnasparin tuntomerkiksi [3].

kirkkokintaat_001-001.jpg
Etelä-Karjalan museossa olevien kirkkokintaiden mukaan
tehdyt neulakintaat, suomeksi 2+3.

kintaat_taplat-1.jpg
Kaukosen artikkelissa (1960) olevan valokuvan perusteella
tehdyt täplikkäät neulakintaat, venäjäksi 2+2+2.


Suomessa neulakintaat perinteisesti aloitetaan kärjestä, ja ne ovat vanhastaan olleet tylppäkärkisiä, kun taas muualla ne usein olivat pyöreäkärkisiä. Suomessa ja muuallakin neulakintaan varsi saattoi olla suora, hieman levenevä tai trumpettimainen.

Neulakinnastekniikalla tehtiin myös jouhikkaita eli hevosen tai lehmän häntäkarvoista tai sian villasta neulottuja nuottakintaita (kuva) ja sukkia. Jouhikkaat eivät kastuneet samalla tavalla kuin villa, ja ne lämmittivät käsiä. Jouhisukkia (kuva) käytettiin välisukkana kengän ja muun sukan välissä. Sanotaan, että pakkasella välisukka saattoi jäätyä kiinni kengän sisäpohjaan, mutta jalka tuntui silti lämpimältä.

Neulakinnastekniikkaa alettiin opettaa tytöille noin 8–14 vuoden iässä, mutta viimeistään ennen naimisiinmenoa tuli tulevan vaimon opetella valmistamaan neulakintaita [3]. Ainakin joillakin paikoin neulakintaat kuuluivat morsiamen "antivaatteisiin" eli niihin käsintehtyihin lahjoihin (vaatteita, sukkia, sukkanauhoja, kintaita, olkaimia, nenäliinoja jne), joita morsian antoi tuleville sukulaisilleen heti kihlauksen jälkeen ja myöhemmin myös häissä auttamassa olleille henkilöille [5]. Itärajan tuntumasta Parikkalasta on 1800-luvun loppupuolelta tieto, että hyvin varustellussa talossa tuli olla 20 paria sekä neulakintaita, sukkia että tavallisia lapasia [3]. Neulakintaiden neulomisen taito ei kuitenkaan ollut yksinomaan naisten hallussa, vaan myös jotkut miehet osasivat ja neuloivat kintaita [3][6][7].

Kinnasneulan perheen naisväelle teki isä, veli tai sulhanen, mutta toisaalta neulat usein siirtyivät perintönä äidiltä tyttärelle, sillä neulaa arvostettiin [3]. 

Kintaiden vanuttamisesta Kaukonen (1960) kertoo lähes kaikkien kyselytutkimukseen (1957) vastanneiden sanoneen, että kintaita ei tavallisesti vanutettu, koska ne käytössä vanuivat kuitenkin. Joillakin paikkakunnilla neulakintaat kuitenkin oli tapana vanuttaa.

Jotkut ovat valmistaneet neulakintaita myös myyntiin, mutta etenkään Karjalassa myyntikintaiden valmistus ei ollut kovin yleistä, koska lähes joka talossa osattiin valmistaa neulakintaita itse [3]. Kintaita myyntiin neuloneet olivat pääasiassa leskiemäntiä sekä torpparien ja mökkiläisten vaimoja.

Neulakinnastekniikan osaamisen rajaviiva kulki 1900-luvun vaihteen tienoilla karkeasti linjaa Sipoo - Tampere - Kokkola. Linjan itäpuolella vanha taito hallittiin ja länsipuolellakin poikkeuksellisesti myös Ahvenanmaalla, jossa neulakintaat olivat suosittuja 1920-luvulle saakka metsätöissä ja postiveneiden soutajilla [3]. Museoviraston vuonna 1957 toteuttaman kyselyn perusteella raja oli 50 vuotta myöhemmin siirtynyt linjalle Kotka - Kuopion länsipuoli - Kokkolan pohjoispuoli. Tällöinkin aktiivisin alue, jossa kintaiden neulonta oli yleistä, oli linjalla Kouvola - Joensuu - Kajaani eli maan itäiset osat.


Suomessa 1950-luvun jälkeen

Syitä neulakintaiden neulomisen taidon vähenemiseen on luultavasti sekä elinkeinorakenteen muuttumisessa, teollistumisessa, arvojen muutoksessa sekä kansakoulu-uudistuksessa.

Vielä 1950-luvulla neulakintaita valmistettiin Kaukosen mukaan pääasiassa miesten käyttöön ulkotöihin: maa- ja metsätaloustöihin sekä hevosajotöihin ja Lapissa myös poromiehille. Paitsi että nämä ammatit ovat vähentyneet, myös teollisesti valmistettujen asusteiden saatavuus on lisääntynyt. Kaupasta on helppo ostaa tuulen- ja vedenpitävät käsineet, eikä kosteuttapitäviin jalkineisiin tarvita ylimääräisiä villasukkia eikä jouhisia välisukkia lämmön- ja kosteudeneristämiseen. Ihmisten arvojen muuttuminenkin on voinut vaikuttaa: kenties teollista tuotetta on pidetty parempana kuin kotona valmistettua. Myös 1900-luvun alussa tulleella kansakoulu-uudistuksella lienee osansa neulakinnastekniikan osaajien harvenemisessa, sillä käsitöiden opetussuunnitelmaan ei neulakinnastekniikkaa sisällytetty lainkaan.

Kaukonen kirjoitti artikkelinsa (1960) alkuun neulakintaiden valmistuksen tulleen käsityön harrastajien parissa viime vuosina muotiin. Missään välissä neulakintaiden tekemisen taito ei kokonaan ole kadonnut, ja lehdissä on tasaisin väliajoin julkaistu ohjeita, ja kurssejakin on järjestetty. Nykyään neulakinnastekniikan voisi kai todeta taas tulleen muotiin viime vuosina - nimittäin historian elävöittäjien ansiosta.

 


[1] Vajanto, K. (2003). Euran emännän neulakintaat. (linkki)  
[2] finna.fi (linkki
[3] Kaukonen, T.-I. (1960). Kinnasompelun levinneisyys ja työtavat Suomessa. (linkki
[4] Kaukonen, T.-I. (1985). Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. (linkki
[5] Heikinmäki, M.-L. (1981) Suomalaiset häätavat. (linkki
[6] Muzei Kizhi. Vjazanie odnoi igloi. (linkki
[7] Kuronen, A., (2010) henkilökohtainen tiedonanto.